Oman työn tarkoitus. Mikä se on? Onko sillä tarkoitusta? Teenkö tätä samaa hommaa loppuelämäni? Paraneeko maailma sillä jotenkin? Onko ihmisen ainoa elämä tarkoitettu siihen, että tekee jotain sellaista, mille ei oikein välttämättä näe mitään syvempää tarkoitusta? Jos ihmisellä on vain yksi elämä ja se on “ihmisen parasta aikaa”, niin pitäisikö se viettää sellaisella tavalla, josta itse nauttii?

Kriisi. Aikamoinen kriisi. Näitähän tulee aina silloin tällöin. Miettii, että mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Ollaanko me nykyajan “nuoret” jotenkin ailahtelevaisia vai mitä? Vanhempi sukupolvi on ihan tyytyväisenä samassa työssä 40-50 vuotta. Tai mistäs sen tyytyväisyyden määrän voi tietää, mutta silti tuntuu, että oma sukupolvi on nykyään paljon tyytymättömämpi erilaisiin asioihin. Omassa työpaikassani muutamat ihmiset ovat ottaneet ns. sapattivapaita, vuorotteluvapaita jne. ja lähteneet mm. toiselle puolelle maailmaa vain katsomaan maailmaa. Omassa lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat ottaneet loparit ihan vaan sen takia, että tuntuu hyvältä vaihtoehdolta katsoa hetken, että mitä sitä oikein elämältään haluaa, ja ihmisiä, joiden työmotivaatio alkaa pikkuhiljaa hiipua. Kolmekymppisenä!

Jos on tehnyt samaa työtä 10-15 vuotta, enkä tarkoita 8-16 työtä, vaan työnarkomanian piirteitä lähenteleviä 14 tuntisia työpäivä putkeen 15 vuotta, niin ei ihme, että alkaa vähän ripomaan. Tai ainakin väsyttämään kyseinen työ.

Itselläni on tällä hetkellä sellainen fiilis, että työmotivaatiossa olisi parannettavaa ja paljon. En vaan oikein löydä omalle työlleni tarkoitusta. Olen miettinyt, että mistä se johtuu, mutta en oikein keksi sille syytä. Paitsi sen, että olen tehnyt näitä hommia nyt 10 vuotta enkä tunne enää oppivani työssäni. Samoja juttuja viikosta toiseen. Haluaisin tehdä jotain uutta, mutta jos uusia ja erilaisia asiakkaita ei tule, ei ole myöskään uusia ja erilaisia hommia. Edellisessä työpaikassani olin lisäksi se, jolle loppuvaiheessa tuli ne “parhaat ja isoimmat” hommat, mutta uudessa paikassa saan suurimmaksi osaksi vain tietyn tyyppisiä töitä (niitä, joissa olin edellisessä paikassa hyvä). Ongelmana vaan on se, että tässä uudessa paikassa asiakkaat eivät ole yhtä isoja, jolloin työtkään eivät ole yhtä kiinnostavia. Ja luultavasti tunnen vähän alemmuuden tunnetta, koska en olekaan enää se “paras”. Tyhmää, mutta näin nyt vaan on. Ja se jotenkin laskee motivaatiota vaikka sen varmaan pitäisi nostaa sitä “minähän vielä näytän” -asenteen takia. Tiedä sitten, että osaisinko edes tehdä niitä muita hommia, mutta haasteethan ne opettaa.

En tarkoita tällä, ettenkö olisi kiitollinen omasta työstäni. Olen todellakin, varsinkin kun Suomessa ilmeisesti on lama. Ja suurimman osan ajasta omat työt ovat kiinnostavia. Omaa alaanihan on siis kaikenlainen nettiin liittyvä, sosiaalinen media, verkkopalvelut, yhteisöllisyys, innovaatiot jne. Asiat, jotka ovat pinnalla tällä hetkellä. Mutta se motivaatio, se tarkoitus omalle työlle, on vaan niin pirun hukassa. Työ on niin rutiininomaista. Ja koska olen ylisuorittaja, teen työni erinomaisesti, mutta en saa siitä oikein itse mitään.

Tästä kaikesta mietinnästä sain jostain syystä päähäni ajatuksen, että haluan aloittaa taas opiskelun. Onhan viime opiskelusta jo 3,5 vuotta. Olen aina halunnut taittajaksi. Siis lehden taittajaksi. Joten ehkä pitäisi opiskella graafista suunnittelua. Mutta kun kouluihin on niin pirun vaikea päästä. Tai siis Taikkiin, jossa saisi sen korkeakoulututkinnon. No, ainahan voi hakea ammattikorkeaan, mutta onko tyhmää, että sitten on kaksi ammattikorkeakoulututkintoa. Onneksi on keksitty tuo ylempi ammattikorkeakoulu, joka kestää vain vuoden. Mutta graafista suunnittelua ei voi sillä tavalla opiskella, siihen menee se 4 vuotta anyways. Ja sitten on ne kaikki valintakokeet ja minähän en osaa piirtää. Olen kyllä haka erilaisten tietokoneohjelmien käytössä, joita ne taittajatkin nykyään käyttävät, mutta piirtää en osaa. Ja sitä vielä jostain syystä vaaditaan pääsykokeissa. Ainahan voisin hakea lukemaan geologiaan, joka on aina kiinnostanut. Minulla on jopa ne pääsykirjat kaapissa. Mutta se on taas niin eri alaa kuin nykyinen, joten siinä ei taida olla yhtään mitään järkeä.

Ja se musiikki. Haluaisin tietysti opiskella sitä, päästä johonkin kouluun, jossa voisi opiskella ammattilaulajaksi. Mutta kun siellä on ne pirun kontrabassot ja sointuanalyysit, joita en ole koskaan opiskellut. Niin, voisinhan opiskella ne ensin jossain. Mutta missä? Kun ilman pääsykokeita ei pääse sellaiseen kouluun, jossa kyseisiä aineita voisi opiskella. Miksi opiskelu on tehty niin vaikeaksi? Motivaatiota siihen kyllä löytyisi, mutta sisäänpääsy on tehty vaikeaksi. Ei se, että onko hyvä vai huono pääsykokeessa, kerro välttämättä mitään siitä, miten sitä pärjää itse koulussa. Ei ainakaan omalta osaltani. Olisin “super-oppilas”, niin kuin olen kaikissa lukion jälkeisissä kouluissa ollut :)

Ilmoittauduin tänään avoimen yliopiston musiikin perusteet -etäkurssille. Saanpahan jotain opiskeltavaa. Teoria on käyty 15 vuotta sitten, joten tekee hyvää vähän muistella, että mistä on kyse. Tosin viime vuonna konservatorion haku jäi kiinni niistä pirun kontrabassoista ja sointuanalyyseista, ei teoriasta. Eikä laulusta. Haluisko joku opettaa mulle noi kaksi juttua…

Tällaisia aikoja tulee elämässä aina silloin tällöin. Ja niiden yli pitää päästä. Kun kaikki on kuitenkin muuten niin hyvin.

—-

Mummuni kuoli perjantai-iltana. Äiti soitti illalla, kun olin työpaikan porukan kanssa viettämässä iltaa. Ei oikein sillä hetkellä voinut antaa tunteille valtaa eikä oikein edes osannut. Yöllä, kun pääsin kotiin, tuli itku. En ollut nähnyt mummuani varmaan vuoteen, joten jäi vähän paha olo. Mutta toisaalta yritän ajatella niin, että mummu ei varmaankaan olisi muistanut käyntiäni, koska hän oli hieman dementoitunut. Mutta taas yksi muistutus siitä, että omia rakkaitaan pitäisi tavata useammin, ja heille pitäisi kertoa, mitä he merkitsevät.  Koskaan ei tiedä, milloin ei enää voi sanoa rakastavansa heitä.